Valmennus

Olen vuonna 1976 syntynyt miehenalku, joka vaikuttaa tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla.

Nuorena tuli harrastettua jääkiekkoa ihan tosissaan aina aikuisuuden kynnykselle saakka, mutta muiden elämänalojen ottaessa vallan oli aika vaihtaa jääurheilu höntsäpeleihin niin jääkiekon kuin kaukalopallon muodossa.

Vuonna 2017 syksyllä koitti hetki, josta alkoi uusi elämänvaihe. Pääsin opettelemaan kävelyä uudestaan ja pohtimaan miten pysytään pystyssä. Miltä maailma näyttää, kun sitä ei enää näe samalla tavalla kuin ennen. Kun yli 40 vuotta on elänyt näkevänä niin monen asian osalta muistot ohjaavat toimintaa ja nyt noita muistoja korjataan uusilla tavoilla toimia. Tykkään uuden oppimisesta mutta tuo prosessi on ollut minullekin kyllä rehellisesti tunnustaen melko raskasta.

Kiitos lääketieteen ja osaavien lääkäreiden pieni pala näöstä on tallella toisesta silmästä ja sen turvin olen operoinut tähän saakka. Taistelu näkökyvyn säilymiseksi on lääkkeiden ja hoitojen kanssa käynnissä päivittäin, mutta se kuuluu osana minun elämääni nyt ja tulevaisuudessa.

Ajatus siitä, että pelaisin jälleen jääkiekkoa, luistelisin jäällä tai ennen kaikkea pysyisin pystyssä tuntui absurdilta ajatukselta. Ja jos ollaan rehellisiä niin se ei ollut käynyt edes mielessäni ennen kuin talvella 2023-2024 näin läheiselle stadionille tehdyn jääradan, joka kiersi leveänä janana ympyrää mukaillen yleisurheilukentän juoksuratoja. Siinä oli jotain kutsuvaa ja huomasin pienen kokeilun halun heräävän itsessäni.

Seuraavana päivänä luistimet jalkaan ja omatoimisesti kokeilemaan miltä jää tuntuu jalkojen alla. Parhaiten kuvaavat adjektiivit ensimmäiselle kerralle lienevät pelokas, ontuva ja kaatuilulle herkkä. Siitä kuitenkin sain kipinän opetella luistelunkin uudestaan. Muutaman viikon jälkeen alkoi tuntua jo siltä, että luistimet tottelevat edes sen verran, että sen avulla tehtyä suoritusta voisi kutsua ihan vakavissaankin luisteluksi.

Olin kuullut joskus jonkun puhuvan näkövammaisjääkiekosta, mutta siinä vaiheessa se oli tuntunut sanahirviöltä , joka meni korvasta sisään ja toisesta ulos. Nyt olin kuitenkin valmis lähtemään myös jäähalliin kokeilemaan luistelua tutussa ympäristössä.

Oven avaaminen ja jäähallin tuoksu saa minut hetkeksi herkistymään. Luistelupotkujen äänet kaikuvat hiljaisessa hallissa, kun edellisellä vuorolla on paikalliset juniorit tekemässä harjoituksiaan. Kannan ylpeydellä reilun kokoista varustekassiani ja koitan selvittää missä päin on pukukopit. Tunnetta on vaikea kuvailla. Kävelen vaihtoaitiota kohti ja otan ensimmäisen askeleen juuri ajetulle jäälle. Potkaisen ensin varovasti ja sitten vähän kovempaa. Jää tuntuu tasaiselta ja turvalliselta. Tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Ovesta vaan on astunut sisään uusi mies.

Ensimmäisestä kerrasta innostuneena huomasin odottavani tulevan viikon luisteluvuoroa malttamattomana. Seuraavalla kerralla paikalle saapui myös hyväntuulinen herrasmies, jonka puheesta sai selvää, että kyseessä oli Jukka ja sukunimi Pulkkinen. Viikoittaisten keskusteluiden kautta kävi pikkuhiljaa ilmi, että näkövammaisjääkiekko kaipaisi suomeen lisää aktiviteettia ja siihen Jukka kaipaisi kaveria auttamaan toimintaa eteenpäin.

Siinä missä Jukka auttoi minua pääsemään taas kiinni jääkiekosta ja sen harrastamisesta niin minä päätin sitten omalta osaltani auttaa Jukkaa siinä, että näkövammaisjääkiekko menee eteenpäin suomessa. Syyskuussa 2024 perustettiin sitten suomen näkövammaisjääkiekko ry ja sen puheenjohtajana toimii Jukka Pulkkinen ja ylpeänä jäsenenä Tommi Manninen.